Suoraan sisältöön

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe Väinö Tannerin Säätiön ja Tanner-Akatemian Tanner-luennolla ”Kadonneen nuoren metsästys” Säätytalolla 16.10.2012 - Suomen tasavallan presidentti: Nuoret

Suomen tasavallan presidentti
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
Puheet, 16.10.2012

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe Väinö Tannerin Säätiön ja Tanner-Akatemian Tanner-luennolla ”Kadonneen nuoren metsästys” Säätytalolla 16.10.2012

(Muutosvarauksin)

Kiitän Väinö Tannerin Säätiötä kutsusta ja mahdollisuudesta puhua tämän arvostetun kuulijakunnan edessä.

Aluksi pari sanaa Väinö Tannerista, joka oli monessa suhteessa aikansa merkittäviä suomalaisia. Tanner tunnetaan osuustoiminta- ja talousmiehenä. Poliitikkona hän osoitti taitonsa erityisesti demokratian ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden edistämisessä sekä kansakunnan eheyttämisessä. Tannerilaisuuteen kuului yhteistoiminta yli erilaisten, ideologistenkin raja-aitojen. Tanner toimi rohkeasti omien arvojensa ja ajatustensa puolesta myös niissä tilanteissa, joissa hän saattoi tuntea olevansa kovin yksin omiensakin joukossa.

Tanner on yksi Suomen suurista valtiomiehistä. Hänen luottamusta herättävää persoonaansa kunnioitettiin jo hänen elinaikanaan laajasti eri yhteiskuntaryhmissä. Sodanjälkeiselle nuorisolle, minullekin, Tanner jäi lähtökohtaisesti ja lähtemättömästi muistiin isänmaan ja rauhan miehenä. Siis kunnian miehenä, joka äärettömän vaikeissa olosuhteissa ja Suomen tulevaisuuden kannalta ratkaisevissa tilanteissa toimi kaikin tavoin Suomen ja sen kansan parhaaksi.

* * *

Tanner-luennolla keskustelemme tänä vuonna aiheesta, josta jo Väinö Tannerkin kantoi huolta - kadonneesta nuoresta. Kuten tunnettua on, Suomessa on käytännössä ikäluokan verran nuoria, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnallisessa toiminnassa eivätkä työmarkkinoilla. Osalle näistä nuorista on kasaantunut myös muuta vakavaa murhetta, kuten toimeentuloon ja elämänhallintaan liittyviä ongelmia.

Kadonnut nuori ei ole uusi ilmiö – heidän lukumääränsä on vuosikymmeniä ollut liki vakio, kasvot vain ovat vaihtuneet. Paljon on tehty; mutta ei siis sittenkään tarpeeksi. Mitä sitten pitäisi tehdä ja kenen? Lähdetäänpä liikkeelle siitä, että meistä jokainen tekee koko ajan asioita, jotka vaikuttavat lapsen ja nuoren arkeen, muokkaavat heidän kasvuaan ja kehitystään. Näin tapahtuu, oli se sitten tarkoituksena tai ei. Dosentti Matti Rimpelä kuvaa tätä ”koko kylä kasvattaa” -malliksi. Lapset ja nuoret oppivat erilaisissa kehitysyhteisöissä meidän aikuisten avustuksella hyvinvointia – ja valitettavasti, jos me aikuiset niin toimimme, he oppivat meiltä myös pahoinvointia.

Kuulumme kaikki johonkin lapsen tai nuoren monesta kehitysyhteisöstä. Tärkein kehitysyhteisö lapselle ja nuorelle on luonnollisesti perhe sen laajassa merkityksessä. Oman kehitysyhteisönsä muodostavat esimerkiksi naapurit, päivähoito ja koulu sekä oppilaitokset. Vapaa-ajan kehitysyhteisöt ovet erittäin merkityksellisiä; olivatpa ne sitten valvottuja harrastuksia tai vapaata yhdessä oleilua.

Näistä eri yhteisöistä muodostuu ikään kuin suojaverkko lapsen ja nuoren arkeen, syntyy kasvatuskumppanuus. Jokainen kehitysyhteisön aikuinen, joka huolehtii lapsen tai nuoren hyvinvoinnista, antaa satsauksensa tämän tulevaisuuteen ja tulee siten kerryttäneeksi pääomaa.

Sanomani on oikeastaan hyvin yksinkertainen. Kysymykseni on juuri sellainen, jonka maallikko voi esittää, ja jonka toivoisin jokaisen suomalaisen esittävän itselleen: mitä minä voin tässä asiassa tehdä? Erityisesti meidän hyvinvoivien tulisi muistaa, että itse kunkin hyvinvointi jatkuu sitä varmemmin, mitä vähemmän on pahoinvointia.

Lapsen ja nuoren hyvinvoinnin perusta on terveessä, tavallisessa arjessa, johon kuuluu annos säännöllisyyttä; alkaen vaikka riittävästä unen määrästä ja yhdessäolosta. Yksinkertaistako ja itsestään selvää? Niinhän sitä luulisi, mutta pelkäänpä pahoin, ettei näin ole. Tavallisesta arjesta on tainnut tullut taitolaji, jota harva aikuinen enää osaa – saatikka, että sitä enää osattaisiin meillä riittävästi arvostaa.

Aikuisten on entistä vaikeampaa olla ”ilman agendaa” lapsen kanssa. Virikkeitä viritellään ja oppimista tuetaan, koko ajan kehitetään – kun kaikkein arvokkainta lapselle ja nuorelle olisi jonninjoutava yhdessäolo. Esimerkiksi pienelle lapselle parasta ovat luovat ja sinänsä hyödyttömät leikit, joilla ei ole mitään tiukkaa tavoitetta. ”Lasten tehtävä on säntäillä metsässä räkä poskella ja tehdä asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää,” totesi lastenpsykiatrian dosentti Jari Sinkkonen reilu viikko sitten. Minustakin se kuulostaa lapsuudelta.

Se vaan tahtoo olla niin, että lapsen ja nuoren hyvinvoinnin vahvistamiseksi aikuisen on pystyttävä muokkaamaan omaa arjen kulkuaan lapsen mukaan. Samalla on tietenkin ymmärrettävä se, että monelle lapselle ja nuorelle vain pitkäaikainen ammattiapu voi tuoda muutosta ja helpotusta elämään.

* * *

Palataanpa hetkeksi Väinö Tanneriin, joka kuvaa muistelmissa lapsuuttaan: ”Äiti piti perheessä tiukkaan järjestystä ja kuria. Lapsiaan kohtaan hän oli ankara, joskin selvästi näki, että hän heitä hellästi rakasti ja koitti kaikessa katsoa heidän etuaan. Pienikin kurittomuus ja varsinkin epärehellisyys sai heti rangaistuksen. Sovitus tuli selkäsaunan muodossa. (Näin Helsingin kasvavan, Tammi/1947, s. 43).

Tannerin kokemista kasvatusperiaatteista moni kuuluu jo taakse jääneeseen koulukuntaan - erityisesti tuo sovitusmenettely - mutta olennaisin on pysynyt. Aikuisen rakkaus ja tuki on korvaamatonta. Siitä nuoret kerta toisensa jälkeen puhuvat. Monelle heistä se on vain haave. Jokaisella lapsella ja nuorella tulisi olla edes yksi luotettava aikuinen saatavilla vuorokauden jokaisena tuntina.

Yhteiskuntamme ei milloinkaan ole siinä tilanteessa, että luotettavan aikuisen paikan voisi täyttää vain viranomaisvastuullisena tehtävänä. Siksi tarvitsemme aikuisia, jotka oivaltavat tarjoutua apuun kohdatessaan lapsen, joka on vailla aikuisen aikaa ja kannustusta. Sellaiseksi aikuiseksi kelpaa kuka vaan; naapurin mummo, kaverin isä tai äiti, miksei myös lastenhoitaja tai muu ammattilainen, jos päätoimiltaan vielä jaksaa. Kunhan hän vain on aikuinen, johon voi luottaa, joka vastaa puhelimeen, mutta erityisesti joku, joka pysyy.

On hienoa, että meillä on ryhdytty valjastamaan vapaaehtoisia aikuisia lapsille ja nuorille luottohenkilöiksi. Hyvinä esimerkkeinä tällaisesta toiminnasta voi mainita käynnistellä olevan mentori-toiminnan, jossa vapaaehtoiset aikuiset ryhtyvät nuorelle kaveriksi. Tai Mieskaveri-toiminnan, jossa vapaaehtoiset paikkaavat lapsen arjessa olevaa aikuisen miehen läsnäolon tarvetta. HelsinkiMission Pelastakaa sukupolvi – kampanja puolestaan tuo vapaaehtoisia aikuisia tukemaan lapsiperheitä arjessa.

Valtavan työn tekevät myös suuri joukko vapaaehtoisia valmentajia ja ohjaajia erilaisissa urheiluseuroissa ja muussa harrastetoiminnassa. Sadattuhannet suomalaiset naiset ja miehet tekevät upeaa työtä nuorten kanssa urheilu- ja pelikentillä taikka ohjatessaan taiteilijanalkuja eri kulttuuriharrastuksissa. Siinä samalla he tulevat tehneeksi oman merkittävän osuutensa näiden pienien ja vähän isompienkin harrastajien sosiaalisessa kehityksessä.

Tätä suurta lasten ja nuorten vapaa-ajasta huolehtivaa vapaaehtoisjoukkoa arvostan. He, jos ketkä ansaitsevat meidän kaikkien tuen. Toivon, että nämä esimerkit kannustavat myös uusia vapaaehtoisia toimintaan mukaan. Mutta tehtäköön se samalla selväksi, että julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat täysin korvaamattomia kun nuori on jo etäällä. Meidän kaikkien apu on tarpeen, ettei sinne etäälle päädyttäisi.

* * *

Tapasin parisen viikkoa sitten joukon nuoria ja keskustelimme lastensuojelusta. Nuoret esittivät konkreettisen toiveen siitä, että heitä autettaisiin murtamaan tabuja, joita lastensuojelunuoria kohtaan tunnetaan. Lastensuojeluun ja siitä apua saaviin nuoriin todellakin liittyy yhä paljon kielteisiä mielleyhtymiä. Ne on syytä torjua. Niillä ei ole mitään tekemistä tapaamieni rohkeiden, ajattelevien ja aktiivisten nuorten kanssa.

Oman elämänsä pulmien kanssa painiskelevat nuoret kokevat ahdistavana ja epäreiluna sen, että heidät nähdään julkisessa keskustelussa vain kimppuna ongelmia. Varsinkin kun usein tilanne on se, että lapset ja nuoret ovat pulmiensa keskellä aikuisten tekemisten vuoksi. Joskus nuori saattaa kokea samoin myös viranomaistapaamisissa. Uskon, että jokainen viranomainen tekee parhaansa oman työtaakkansa alla, mutta siitä huolimatta voi nuoresta tuntua, ettei kansioiden takaa tunnisteta juuri hänen omaa, yksilöllistä tarinaansa. Myös media kantaa vastuunsa siitä, miten nuorten asiat nousevat julkiseen keskusteluun. Mitä jos me kaikki alkaisimmekin kannustaa?

Emme voi ottaa annettuna, että osa nuoristamme ei vaan pysy muun porukan mukana. Meillä ei ole varaa hukata tulevaisuuden tekijöitämme. Emme saa jäädä sivusta seuraajiksi, jos terve järki sanoo, että edessä on lapsi tai nuori, jolle voimme olla avuksi. Puuttumattomuuden kulttuurilla ei asioita muuteta, pitää olla rohkeutta tehdä toisin. Uskon, että viranomaisten ja kansalaistoiminnan uudenlaisessa yhteistyössä olisi paljon onnistumisen mahdollisuuksia. Tarvitsemme tekoja ja päätöksiä yli raja-aitojen – me rakennamme nyt oman aikakautemme yhteiskunnallista eheyttä.

Toivon teille kaikille antoisaa ja ajatuksia herättävää Tanner-luennon jatkoa!
 

 

Tulosta

Päivitetty 16.10.2012

© Tasavallan presidentin kanslia Mariankatu 2, 00170 Helsinki, puh: (09) 661 133, Fax (09) 638 247
   Tietoa verkkopalvelusta   webmaster[at]tpk.fi